Koska viime päivinä on tuomittu Tampereen itsenäisyysjuhlan yhteydessä ilmennyt mellakointi erityisesti niihin liittyneen väkivaltaisuuden vuoksi, haluaisin avata tässä kirjoituksessa väkivallan asemaa demokraattisessa järjestelmässä. Se, mitä haluan sanoa, että väkivalta väkivallan vuoksi on äärimmäisen olennainen ja tärkeä elementti nykyisessä historiallisessa tilanteessa.
Tämä johtuu siitä, että väkivalta sinänsä on myös valtiollisen järjestelmän ydin. Valtiollisen järjestelmän keskeinen ja aina voimassa oleva tarkoitus on suojella yhteisiä pelisääntöjä, joiden avulla yhteiskunta toimii tehokkaimmalla ja kilpailukykyisimmällä tavalla. Keskeinen tapa sääntöjen hallintaan on väkivallan monopolisointi, eli väkivallan kieltäminen, torjuminen ja sanktiointi. Valtiollisen järjestelmän on kuitenkin oltava legitiimi, muuten sen mahdollisesti harjoittamaa väkivaltaakaan ei voida pitää legitiiminä.
Perinteisesti väkivallan monopoli on, ainakin nimellisesti, jalkautettu kansallisvaltioille. Kansallisvaltiot kasvoivat muotoonsa kahdesta suunnasta: 1) ylhäältä päin, eli ei-legitiimien väkivaltaan perustuvien imperiumien, monarkkien, kirkon ja muiden rosvojoukkojen hallitsemien järjestelmien hajotessa ja 2) alhaalta päin, eli legitiimien, kulttuuriin ja kansanvaltaiseen päätöksentekoon perustuvien yksiköiden yhteenliittymistä.
Väkivallan monopolisointi sisältää kuitenkin uhkakuvan: jos yhteiskunta on legitiimi ja sillä on tehokas väkivaltakoneisto, niin mikä estää väkivaltakoneistoa ottamasta valtaa itselleen, ja mikä silloin suojelee valtion legitiimyttä?
Vastaus on: vain ulkopuolinen väkivallan uhka. Vuoteen 1945, eli ensimmäisen atomipommin pudottamiseen asti tuota uhkaa edusti sodankäynti. Pelko ulkopuolisesta uhasta piti eliitin varpaillaan, eli aikaa myöden syntyi ainakin jossain määrin terve, demokratiaan ja vapaaseen taloudelliseen kilpailuun perustuva länsimainen yhteiskuntamuoto, joka pystyy ylläpitämään rauhaa, ratkomaan ongelmia ja tarjoamaan hyvinvointia ja ihmisarvoista elämää.
Ydinaseiden kehittymisen myötä tilanne muuttui täydellisesti. Sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä, jota kokeiltiin jota kuinkin täydellisen epäonnistuneesti Neuvostoliitossa, vaikka tarjosi kurjuutta ja sortoa, edusti kuitenkin tietynlaista vaihtoehtoa. Sosialistinen blokki piti lännen valtaapitävät kurissa. Kansalla oli aina mahdollisuus sanoa: "Jos ette ole kunnolla, niin olemme valmiita kokeilemaan jotakin muuta". Länsimaiselle järjestelmälle islam on ehkä nykyään kovaääninen, mutta voimiltaan säälittävän heikko vastustaja. Islam on keskiaika jossa on internet. Kukaan ei halua sinne, sinne joudutaan.
Neuvostoliiton romahdus 1990-luvun alussa muutti maailmanpoliittisen tilanteen. Nyt on ilmiselvää että maailma on menossa vain yhteen suuntaan, vapaaseen kauppaan ja markkinatalouteen, ja demokraattiseen hallintoon. En myöskään usko, että länsimaisella kulttuurilla on vaikeuksia alistaa ja laimentaa niitä voimia jotka taistelevat meidän järjestelmäämme vastaan.
Tässä voittokulussa on ratkaistava sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja myös demokratian kysymykset, mutta mielenkiintoisin tulevaisuuden haaste tulee koskemaan tuossa kirjoituksen alussa mainittua alkuperäistä väkivallan ja legitimiteetin dilemmaa. Nimittäin siinä vaiheessa kun meillä on täydellinen väkivallan monopoli, ihmiskunnan taru on yksinkertaisesti lopussa. Poliisi ottaa vallan eikä sitä saa siltä pois, koska kansalla ei ole aseita.
Tämän vuoksi väkivalta on lopulta ainoa tapa haastaa olemassa oleva valtarakenne. Siksi kadulla anarkistisesti riehuvat väkivaltaiset hulinoitsijat, terroristit ja aggressiiviset rosvovaltiot ovat tärkeitä: ne tukevat yhteiskunnan legitiimiyttä ja pitävät väkivaltakoneistot demokraattisessa hallinnassa. Uskonkin, että olemme siirtymässä pysyvästi yhteiskunnallisen epävakauden aikaan, mellakoinnit ja vastaavan kaltaiset tapahtumat tulevat yleistymään.
Liiallinen sekasorto on tosin vaarallista. Lyhyellä tähtäimellä väkivallan käyttö, turvattomuus ja siihen liittyvä kansalaisten valvonta, joka esimerkiksi lisääntyi WTC-iskujen yhteydessä, tuottavat demokratiavajetta, mutta loppujen lopuksi valtion on osoitettava "hyvyyttään" saavuttakseen kansakunnan luottamuksen, jos uhka ei ole jatkuvaa.
Vaikka ihmiskunnan saavutukset ovat huikaisevia, vaikea uskoa että ainakaan lyhyellä tähtäimellä syntyy toisistaan riippumattomia tasavahvoja väkivaltakoneistoja, joilla olisi mahdollisuus suojata yhteiskunnan legitimiteettiä. Siksi siihen asti on hyväksyttävä ja tavallaan kunnioitettava sitä tosiasiaa, että arvaamaton yhteiskunnallinen väkivalta putkahtaa maailmalla esiin aina silloin tällöin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti